Fillarikesä

Cannes oli hieno paikka. Jo se, että NÄKEE rantaa ja palmuja antaa energiaa, vaikkei sinne palmun alle makaamaan tai mereen uimaan mitään asiaa olekaan. Joka katsoi Paparazzit-ohjelman viime viikolla näki missä olin. Siinä Duudssonien ja Petteri Ahomaan talossa mäkin olin bilettämässä tiistaina.

Paluumatka alkoi hitaasti. Kaikkien Lufthansan matkustajien pitää Nizzan lentokentällä itse chekata automaatilla tai netissä sisään, koska ”it saves time”. Sitten jonotettiin 40 minuuttia baggage dropin hihnalle jättämään matkalaukut. Ajansäästöä indeed. Yksi säheltäjistä jotka jonoa seisotti oli iloinen perheenisä (tai mä vaan päättelen että hän oli iloinen perheenisä; hän saattoi myös olla vain iloinen setä, kummisetä, eno tai huomattavasti vanhempi isoveli), joka oli ostanut puisen potkufillarin, jonka halusi laittaa ruumaan. Se oli kuitenkin juuri yli 90 cm korkea, eikä mitenkään päin mahtunut makaamaan hihnalle niin että se olisi mahtunut Lufthansan sääntöjen mukaiseen matkatavaran maksimimittaan, ja siinä sitä sitten väännettiin ja käännettiin jokaiseen suuntaan. Lähtöselvitysvirkailija kuului enemmän brezhneviläiseen asiakaspalvelukoulukuntaan, ja pian iloinen perheenisä ei enää ollut kovin iloinen.

En tiedä miten fillarin kävi, ja saiko (ex-)iloinen perheenisä sitä ikinä vietyä kotiin lapselleen tuliaiseksi, mutta kanssamatkustajani alkoivat kertoa hyviä kokemuksia potkufillarista. Oppii kuulkaa lapsi kuulema pyöräilemään sitten oikealla pyörällä todella nopeasti kun on ensin harjoitellut tasapainon tolla potkufillarilla. Kuulostaa tietysti aavistuksen retardolta ostaa pyörä ilman polkimia, mutta ehkä se on 2-vuotiaalle ihan okei. Sanottu ja tehty, lähdimme pikkuirmelin kanssa seuraavana päivänä Stockmannille (koska mihin muuallekaan mennään jos ei tiedä tarkalleen mistä jotain tiettyä asiaa saa ostaa?), ja ostimme pinkin (tietty) fillarin.

Luonnollisesti vastuullinen äiti osti myös pyöräilykypärän, joka sitten oli niin kuuma juttu että Adde nukkui sen kanssa kolme ensimmäistä yötä. Hän sisukkaasti yritti ensimmäisenä iltana nukkua se PÄÄSSÄ mutta luovutti tovin päästä havaitessaan että se kertakaikkiaan ei ole kovin mukavaa (tietenkään kun äiti yritti tätä asiaa hieman aikaisemmin kommunikoida, niin tieto EI ollut relevanttia).  Vieressä se kuitenkin oli koko yön, ja kun hän jossain vaiheessa yötä halusi tulla meidän sänkyyn nukkumaan seurasi kypärä mukana.

Haaveeni on, että se pian jaksaa lykkiä sillä pyörällään vähän pidempiä matkoja, jotta pääsisin lenkille hänen kanssaan. Se olisi Win-win.

 

 

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s