OIKEA AIKA ALOITTAA LAIHDUTUS

Milloin on oikea aika aloittaa laihdutusprojekti tai elämäntaparemontti? No ei ikinä, mutta juuri nyt.

Jos rupeamme perustelemaan ajankohtaa itsellemme, niin hyvää hetkeä ei tuu ikinä. Ensi viikolla on firman kesäjuhlat ja siellä tulee juotua kuoharia, ja sitten on serkun lapsen lakkiaiset ja siellä on kakkua, kesällä ei voi laihduttaa koska grilliruoat ja talvella ei voi koska pikkujoulut ja jouluruoat ja punkku ja juustot.

ELI: Jos oot harkinnut asiaa, niin nyt vaan lusikka kauniiseen käteen (ja siihen lusikkaan sit jotain muuta kuin jäätelöä) ja hommiin. Nyt. Siis tänään. Heti tosta lounaalta aloitat.

Toki jotta laihdutusprojektisi olisi mitenkään tolkullisen realismin rajoissa, niin sun pitää olla hommalle valmis. Jos sulla juuri tällä hetkellä on käynnissä avioeroprosessi, läheisen saattohoito, yt-neuvottelut tai muuten poikkeuksellisen stressaava ja, no, poikkeuksellinen ajanjakso sun elämässä, niin ehkä just tää ei ole otollisin mahdollinen hetki vielä yrittää änkeä scheduleen täysin uuden elämäntavan harjoittelemista. MUTTA! Laihduttamisen aloittamista ei voi siirtää ikuisuuksia eteenpäin vaan siksi että ei muka ole motivaatiota tai tuntuu vähän ikävältä.

Mulla kesti äärettömän kauan ennen kuin olin itse vastaanottavainen muutokselle, ilmeisesti, koska muutenhan olisin onnistunut jo paljon aikaisemmin. Jokainen ylipainoinen haluaa laihtua, mutta avunpyytäminen on paljon hankalampaa. Silloin pitäisi myöntää, ettei ole tyytyväinen itseensä, ja se voi olla monelle kova paikka. Sitä paitsi lihavuus kielii siitä, ettei kykene alkeelliseen elämänhallintaan kuten kaikki muut (eli ne normaalipainoiset), eikö? Näin sitä ainakin ajattelee ja siksi avun hakemiseen on varmasti kynnys.

Onnistunut laihduttaminen ON vaativaa. Eka askel onkin varmaan kiinnostua siitä. Niin sä ehkä oot tehnyt, koska sä oot täällä. Lue kaikkea mitä eteen tulee, googlaa, hae kirjastosta kirjoja, kysy asiantuntijoilta ja kuuntele erilaisia tarinoita ihmisiltä, jotka ovat onnistuneet. Ei ole yhtä oikeaa tapaa pudottaa painoa, ja jokaiselle löytyy kyllä se joka v***ttaa vähiten. Vaikka laihduttaminen tuntuu maailman hankalimmalta, sen painon pitäminen aisoissa loppuelämän on se, joka vaatii brainpoweria ja ihan kaikkea muutakin poweria.

ALKU

Terveisiä Tukholmasta. Olen täällä kuvaamassa mainosta XL-S Medical laihdutustuotteelle. Olen viimeiset 6 viikkoa ollut mukana kampanjassa, jossa kerätään yhteen väkeä, joka haluaa laihduttaa; annetaan heille työkaluja (kuten PT:n ohjeita, ruokavalioneuvontaa, XL-S kuituvalmistetta ja ennen kaikkea FB-ryhmän ryhmätsemppi) ja kannustetaan ihmisiä terveelliseen elämänmuutokseen. Lupaan kirjoittaa kamppiksesta ja tuotteesta lisää tuonnempana.

Mun oma laihduttaminen (tai kuten sitä lehtien ja lääkärien ja ammattilaisten mukaan pitäisi kutsua: elämänmuutos) alkoi kuutisen vuotta sitten. Lapseni oli syntynyt, ja vaikka minulle ei ollut raskauskiloja jäänytkään, niin ylipainoa oli ennestään valtava määrä. Itse asiassa lapseni taisi pelastaa henkeni. Jos en olisi käynnistänyt muutosta silloin, ties miten lihava olisin tänään. Raskauden aikana neuvolassa sain paljon ravintoneuvontaa, ennen kaikkea oikeanlaisesta syömisrytmistä sekä ruoan laadusta. Raskausaika aloitti elämäntapojen parantamisen, jo yksinkertaisesti siitä syystä että lapseni oli minulle jo ennen syntymäänsä tai edes hedelmöittymistään tärkeämpi asia kuin mikään muu maailmassa.

ennenjälkeen

Mä seitsemän vuotta sitten ja nyt

Äitiysloma on luksusta koska saa hengata vauvansa kanssa rajattomasti. Toinen loistava puoli siinä on, että ehtii yhtäkkiä keskittyä itseensä aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Kiinnostutin itseni ruokaan (koska on pakko), sen laatuun ja ennen kaikkea määrään. Aloin kirjaamaan ruokapäiväkirjaan (kalorilaskuriin) kaiken syömiseni. Ne opit olivat todella hyödyllisiä. Tajusin miten paljon normaalin ihmisen kuuluu syödä ja milloin.

Vauva nukkui vaunuissa erinomaisesti ja ryhdyin kärräämään häntä ympäri Helsinkiä. Eräänä päivänä tajusin että oikein odotin kävelylle pääsyä. Lenkit venyivät, ja saattoivat kestää toista tuntia kun kiersin Helsinkiä rantoja pitkin. Hitaasti huomasin edistystä.

Koska edistystä tapahtui, kiinnostuin laihduttamisesta enemmän. Luin kirjoja, artikkeleita, katsoin kaikki television laihdutusohjelmat, surffasin netissä. Välillä homma junnasi paikallaan, kun lapsi kasvoi eikä enää suostunutkaan nukkumaan pitkiä päikkäreitä kärryissä. Sitten taas tuli kivat ilmat ja homma liikahti esim. lenkeillä tai jollain muulla virikkeellä eteenpäin. Tuli ajanjaksoja jolloin jaksoin tarkkailla jokaikistä suupalaani ja syödä äärettömän tarkasti (monipuolisesti ja terveellisesti ja tarpeeksi kuitenkin kalorimäärää rajoittaen) ja sitten tuli taas ajanjaksoja etten jaksanut.

Näin olen sitten edennyt. Välillä painonpudotus nytkähtää eteenpäin, ja sitten pidän taukoa. Lupaan kirjoittaa laihdutustauon hienouksista myöhemmin!

En ole vuoteen laihtunut. Enkä laihduttanut. Ennen kuin nyt. Tarvittiin ulkoinen ärsyke, jotta projekti voi jatkua. Tässä tapauksessa siis ulkoinen ärsyke on XL-S –kampanja ja tilivelvollisuus sille FB-ryhmälle! Olen tähän päivämäärään mennessä kuuden vuoden aikana laihtunut 25 kiloa. Mun tavoite ei missään vaiheessa ole ollut bikinimallin ura (salettiin TODELLA ankeeta hommaa, sillä alalla varmasti on esim. ihan paskat firman pikkujoulut) eikä mikään tietty kilomäärä. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että kun BMI osuu normaalin painoindeksin haarukkaan, niin ollaan perillä. Sen jälkeen loppuelämä on painossapysymistä, ei laihduttamista.

Kun harrastin laihduttamista aktiivisemmin, myös laihduin aktiivisemmin. Niinpä päätin aloittaa tämän blogin. Tämä on toki ollut olemassa jo monta vuotta sitten, mutta nyt tästä tulee laihdutusblogi. Jos ei kiinnosta yhtään ja häivyt, niin en loukkaannu, laihduttaminen on aivan JÄÄTÄVÄN tylsää hommaa välillä.

 

Kuinka vanhana voi lukea Harry Potterit?

Haluaisin kuulla mielipiteenne ja kokemuksenne siitä, missä iässä Harry Pottereita voi lukea lapselle. (Itsehän olen niihin ehkä edelleenkin liian nuori).

Sivujuonne: Muistan elävästi kun luin kirjasarjan viidettä osaa (Harry Potter and the Order of The Phoenix). Äitini tiskasi keittiössä, ja menin keittiöjakkaralle hänen viereensä istumaan, aivan liian lähelle, selkeästi tehden kaikki kotityöt vähän hankalaksi ollen tiellä.

Äiti: Miksi sä siinä istut? Eikö olisi kivempi lukea sohvalla?
Mä: Eiku muuten vaan.
Äiti: Sä oot vähän tiellä.
Mä: Joo, mutta mä en halua olla olohuoneessa.
Äiti: (Katsoo kirjaani) Onko se sulle liian pelottava? (Äidit tietää aina kaiken)
Mä: (Lammasmaisesti) On.
Äiti: Sä oot 22. Haluuksä muuttaa takas kotiin?
Tätä vasten on tietysti sulaa hulluutta kuvitella että voisin nyt alkaa lukea Pottereita omalle lapselleni, joka täyttää kesällä kuusi. Toisaalta kaksi ensimmäistä kirjaa ovat paljon kevyempiä ja valoisampia kuin viisi seuraavaa, ja mulla on vaan hirveä hinku lukea ne uudestaan!

Oikeasti mun ei alun perin pitänyt kiinnostua Harry Pottereista ollenkaan. Mä en ollut aikaisemmin ikinä lukenut fantasiakirjallisuutta, kaikki ne peikot ja möröt sunmuut eivät vaan vedonneet muhun millään tavalla. Tää päti (pätee?) myös elokuviin. Ajatus siitä että katsoisin Taru Sormusten Herrasta –elokuvan, oli musta about yhtä houkutteleva kuin revennyt tyrä. (Oikeesti! Miksi ne on niin pitkiä?! Naiset synnyttääkin nopeammin kuin se elokuva loppuu)

Sitten veljeni sai ensimmäisen Harry Potterin joululahjaksi. Oli vuosi 1999, ja kaikki lehdet kirjoittivat siitä miten tämä uusi ihmeellinen lastenkirja valloitti niin aikuisten kuin lastenkin sydämet. Ajattelin että, no mä vähän selaan tätä kirjaa niin tiedän sitten mistä puhutaan. Vuorokausi myöhemmin katsoin kirjasta ylös. Luin sen yhdeltä istumalta, koska en malttanut laskea käsistäni. Pidin parin vuoden tauon ja luin loput kolme kirjaa melkein putkeen. Kesällä 2005 seisoin sitten jo muitten (lasten) kanssa Akateemisen kirjakaupan ulkopuolella joskus sianpieremän aikaan odottamassa että ensimmäisten joukossa varmasti saan kirjan käsiini.

Seitsemäs, eli viimeinen kirja, ilmestyi kun olin lomalla Budapestissä. Tiesin että hotellin alakerrassa oli kirjakauppa, ja että monet kirjakaupat ympäri maailman avasivat ovensa 00.01 jotta pakkomielteisimmät meistä saisivat kirjansa heti. Päätin soittaa etukäteen kauppaan. Etsin numeron netistä. Asiakaspalvelija ei osannut englantia, mutta sehän ei suinkaan ollut ongelma, sillä osaan sujuvasti unkaria. Ja kun sanon ”sujuvasti” tarkoitan ”tooooodella ontuvasti”. Niinpä pajatin menemään puhelimeen: ”Jó napot kívánok, kérek az új Harry Potter! Bolt nyitva jövő szombaton éjfél vagy vasarnap reggel? (Käännös: Hyvää päivää, haluan uusi Harry Potter! Kauppa auki ensi lauantaina keskiyö vai sunnuntai aamu?”). Niin vaan kuulkaa Ildikó siellä toisessa päässä ymmärsi ihan täysin, ja ilmoitti että KYLLÄ, kirjan todella saa keskellä yötä kirjakaupasta. (Ja sinne myös sitten rynnistimme, keskellä yötä, kahden aikaan, matkallamme kotiin baarista pikkutuiskeessa).

Eilen tuli Harry Potter ja Viisasten kivi –leffa telkkarista. Se on ainoa Harry Potter –elokuva jonka olen nähnyt, ja mulla syttyi vastustamaton Potter-ikävä ja kipinä lukea kirjat uudestaan.

Ehkä odotan vielä Pottereiden kanssa (voin lukea ne itsekseni ilman yleisöä), mutta otan mielelläni yhteislukukokemuksia ja ikäsuosituksia vastaan kommenttiosiossa KUTEN MYÖS MUITA kesälukemisvinkkejä lastenkirjallisuuden puolelta! Risto Räppääjät olemme lukeneet kaikki ja moneen kertaan ja vaikka ne ovat ihania, niin mä toivoisin nyt jotain vaihtelua.

Lahjaralli

Jotkut äidit muistavat AINA tuoda päiväkotiin lahjat joulujuhla- ja kevätjuhlapäivänä. Lusmuäidit tuovat sitten viimeisenä päivänä ennen lomia. Kuten mä. PAITSI TÄNÄ VUONNA!

Uusi käänne!

Eilen kotiin tullessani eteisen lattialla odotti kirje. Kuoressa oli Helsingin Maistraatin leima. Voisiko se olla…?

Jännittyneenä avasin kirjeen ja aivan oikein! Maistraatti oli lukenut passiepisodistani ja päättänyt korjata homman samoin tein. Siispä kaikki jotka epäilivät etteivät viranomaiset ole kansalaisen puolella: kyllä he ovat! Kirje tuli yllättäen ja pyytämättä joten kyllä se homma toimii (siis kunhan pitää blogia jossa voi asiansa kirjoittaa ja sitten saa asialleen julkisuutta sosiaalisessa mediassa ja on jonkinlainen B-julkkis jonka kirjoittelut noteerataan iltapäivälehdissä ja radiossa)!

maistraatti

Kiitos kaikille kommentoijille ja neuvojille. Nyt tilaan uuden passin. Omaan piikkiin.

Passinhakumatkalla

Jos on hankkinut passin viimeisen seitsemän vuoden sisällä voi sen nykyään uusia käymättä ollenkaan fyysisesti poliisiasemalla. MITEN FANTASTISEN KÄTEVÄÄ, ajattelin!

Kuinka väärässä olinkaan.

Kätevyyttä mainostetaan aivan ulkomainonnan kera. Passini oli vanhentumassa maaliskuussa, joten näppäränä ihmisdynamona olin pallon päällä jo tammikuussa.

Passi mainos

Täytin kaavakkeen poliisin verkkopalvelussa, tarkastin missä valokuvaliikkeessä voi ottaa oikeaoppisen passikuvan joka voidaan suoraan sähköisesti lähettää sinne verkkopalveluun ja maksoin koko homman verkkopankissa. Passi toimitetaan sitten parin viikon päästä lähimpään R-Kioskiin. TÄMÄ ON NIIN KÄTEVÄÄ!

Sain ilmoituksen että passi on saapunut. Ryysäsin Ärrälle, menin kotiin ja avasin paketin. Kaikki tiedot, jotka olin järjestelmään täyttänyt, olivat ihan oikein. MUTTA.

passi finalSyntymäpaikakseni on merkitty Budabest. BudaBEST. Tiedättehän, Unkarin ihastuttava pääkaupunki BUDABEST.

Olen saanut ensimmäisen passini vuonna 1980. Siitä asti joka ikisessä passissani syntymäpaikkanani on lukenut, täysin oikein kirjoitetusti, Budapest. Nyt yhtäkkiä 34 vuotta myöhemmin passissa lukeekin Budabest JOKA EI OLE MIKÄÄN OIKEA OLEMASSAOLEVA PAIKKA.

Päätän soittaa poliisille ja pyytää että he lähettävät tämän inhimillisen erheen takia minulle uuden passin. Osoittautuu poikkeuksellisen hankalaksi saada poliisi puhelimen päähän. Tässä asiassa poliisille saa nimittäin soittaa vain arkisin klo 9-11, tiettyyn puhelinnumeroon, jossa ei ole jonotusmahdollisuutta. Läpipääsy on lähinnä tsägästä kiinni.

passi lupa-asiat

Yritin. Muutamankin kerran. Muutamanakin päivänä.

Passi puhelin

Vihdoin tärppäsi. ”Jaa”, vastasi virkailijarouva puhelimessa, ”tämä ei kyllä ole meidän vikamme, tiedot tulevat suoraan väestörekisteristä, soita maistraattiin”. No mutta kun BUDABESTIA ei ole olemassa. ”Voi olla, mutta sun pitää soittaa maistraattiin”. Korvaavatko he kenties mulle uuden passin? ”No me ei sitä ainakaan korvata, tämä ei ole meidän syytämme”. Toisin kuin ilmeisesti mun, joka typeränä kävin syntymässä kaupungissa, jonka kirjoitusasu on TODELLA hankala.

Soitan siis maistraattiin. Ystävällinen rouva puhelimessa on hyvin avulias. Yhdessä naurahdamme sille, että kirjoitusvirhe on päässyt passiin asti. Käy ilmi, että kirjoitusvirhe todella on Väestörekisterissä, siellä on ilmeisesti AINA lukenut Budabest. ”Minäpä muutan tämän… tai hetkinen tarkistan vielä kollegalta”. Rouva käy jututtamassa kollegaa.
Maistraatti: ”Hmm, ei se onnistukaan niin että minä tämän täältä muutan, vaan sinun pitäisi nyt tulla tänne paikan päälle maistraattiin täyttämään lomake jossa vaadit muutosta”.
Minä: Niin mutta ei ole tapahtunut mitään muutosta, mun syntymäkaupunki ei ole vaihtunut, BUDABESTIA EI OLE OLEMASSA! Se on kirjoitusvirhe, etkö sä voi muuttaa sitä? Kun sähän tiedät että mä en ole voinut syntyä Budabestissä KOSKA SITÄ EI OLE.
Maistraatti: Valitettavasti se ei onnistu, sun on tultava tänne.
Minä: (Huokaan) Okei. Mutta korvaatteko te mun uuden passin?
Maistraatti: Ei, sun pitää ottaa yhteys tuonne seurakuntaan joka sinut on väestörekisterijärjestelmään aikoinaan lisännyt.

Tässä vaiheessa olen viettänyt lähes koko aamupäivän puhelimessa.

Vanhempieni edellinen osoite ennen ulkomaille muuttoa oli Tikkurilassa. Soitan Vantaan seurakuntaan. Selitän tilanteeni ja minut yhdistetään arkistoon. Myös siellä on avulias rouva töissä, joka lupaa tehdä salapoliisityötä ja soittaa minulle takaisin.

Seuraavana päivänä rouva arkistosta palaa asiaan. Hän kertoo että missään ei ole mistään Budabestista merkintää, tai muustakaan tarkemmista koordinaateista. Heillä lukee papereissa syntymäpaikkana vain ULKOMAAT. He eivät siis tästä ole korvausvelvollisia.

Kansalaisen selkä katkeaa. Soittelu- selvittely- ja puhelinjonotusrumbaa en todellakaan enää toista, vaan aion kiltisti mennä maistraattiin täyttämään kupongin jolla vaadin muutosta syntymäpaikkaani, ja sitten vaan kiltisti ÄÄRETTÖMÄN KÄTEVÄSTI JA VAIVATTOMASTI tilaan uuden passin poliisilta.

Tuntuuko typerältä melkein perättäisinä viikkoina maksaa 60 € uudesta passista? Kyllä. Mutta mitä jos minulle jollakin matkalla osuu lukutaitoinen rajavartija? Selitykseni siitä, miten monen instanssin läpi korni kirjoitusvirhe on mennyt läpi, ei millään voi kuulostaa uskottavalta ja sitten oon ykskaks jossain turkkilaisessa tyrmässä, syytteenä typeryys.

En yleensä siteeraa leffoja, mutta tämä vaatii ainoan sitaatin jonka mistään leffasta muistan:

”This is a stupid fucking problem to have” (Bad Boys II)

stupid problem

Matkustusblogi!

Viime viikolla, matkamessujen aluspäivinä ilmeisesti, alkoi Twitter-feediini putkahdella hämärä hashtag (jota nyt en enää muista enkä millään jaksa googlata), mutta kävi ilmi että se oli joku kansainvälinen matkabloggareiden konferenssi. Päätin välittömästi että haluan itse myös ryhtyä matkabloggariksi! (matkustusbloggari? Matkabloggari? Reissubloggari?).

Matkustusvuoteni tietysti on lähes identtinen joka vuosi (huhtikuussa ja lokakuussa työmatkat Cannesiin, muutama pohjoismainen pääkaupunki, ehkä yksi rantaloma ja ainakin joulu San Franciscossa). Siinä mielessä se olisi hirveän kätevää, sillä niche-blogi on aina helpompi selittää.

Nyt en kuitenkaan ole seurannut mitään matkablogeja, joten en yhtään tiedä mitä niihin kirjoitetaan. Se ei haittaa, teen tosi paljon asioita joista en tiedä mitään. Eli hey presto, ensimmäinen matkabloggaukseni:

Vietämme paljon aikaa San Franciscossa, koska veljeni asuu Pohjois-Kaliforniassa. Otan yleensä hotellin äärettömän turistiselta Fisherman’s Wharfin alueelta, koska se on lasten kanssa matkustaessa aika kiva mesta.

sf cart

(Olin kerran erään piilaaksoon suunnanneen työmatkani jälkeen pari yötä ilman perhettä San Franciscossa, ja otin huoneen hotellista ihan Union Squaren vierestä, sillä se on kaupungin parasta shoppailualuetta (koska tärkeysjärjestys). Union Square on kuitenkin todella lähellä Tenderloinin kaupunginosaa joka ei ole se kaikkein lapsi (tai ihmis-) –ystävällisin alue. Kun hotellin ulkopuolella päivystänyt hampaaton, koditon rouva tuli crackhöyryissä pummaamaan röökiä samalla hieroen noin kahdeksannella kuullaan raskaana olevaa vauvavatsaansa, päätin, ettei ehkä sittenkään oteta tätä samaa hotellia seuraavalla perhematkalla).

Me ollaan useampi hotelli koluttu, ja tällä kertaa halusin kokeilla hotellia nimeltä The Tuscan Inn. Hotelli oli oikein mukava, mutta ensimmäinen huone joka me saatiin oli pieni ja ankea, ikkunan maisema oli seinä ja ilmastointi ei pelittänyt kunnolla. Pyysin meille seuraavana aamuna toisen huoneen. Vastaanoton rouva sanoi että tämä ilman muuta onnistuu, mutta huone ei ollut vielä valmis. Jos siis kävisimme pakkaamassa tavaramme matkalaukkuihimme, ja jättäisimme ne sinne huoneeseen odottamaan, niin piccolo toisi ne sitten meidän uuteen huoneeseemme.

Päivä oli jouluaattoa edeltävä päivä, ja mulla oli muutama ostos vielä tehtävänä. Niinpä äitini ja veljeni valjastettiin lapsenvahdeiksi siksi aikaa. Tultuaan ulkoa kaikki kolme suuntasivat uuteen huoneeseen. Sovimme, että ilmoitan tulostani tekstarilla ja he keksivät piiloleikin, ja menevät siksi aikaa vaatekaappiin minulta piiloon, jotta ehdin sujauttaa lahjat sängyn alle ilman että salapoliisityttäreni huomaa.

Niinpä kun tyttäreni, äitini ja jenkkifutaajaveljeni kuulevat rapinaa ovelta he päättelevät että se olen minä. Mummo ja eno ja viisivuotias tyttäreni ahtautuvat pienenpieneen komeroon. Ovi avautuu ja kuuluu ääniä. Tyttäreni avaa oven ja huudahtaa BÖÖ! Pienenpienestä komerosta purkautuu pieni vaalea tyttö, jääkaappipakastimen kokoinen, iso valkoinen mies ja kuusikymppinen mummeli ja pieni pikkoloparka joka parhaillaan kärrää matkalaukkuja tyhjäksi luulemaansa hotellihuoneeseemme meinaa saada sydänkohtauksen.

Tällaisiako matkailublogit on? Ihan mahtavaa, kyllä mä tällaisia juttuja voin kirjoitella. Uskoisin että tämä anekdootti nostaa välittömästi matkustushimoanne.